Aikapula, väsymys tai yleinen paheksunta tekivät lopun perussuomalaisten leikkimisestä suomalaisen parlamentarismin kanssa. Mieleen tulee Charles Chaplinin elokuvahahmo diktaattori, joka täynnä vain ja vain omaa itseään pallottelee maapallon kanssa etsien tukea ilmasta. Näin arvottomalta vaikutti demokraattisesti valitun pelleilijäryhmän irvistely kuolemanvakavan kysymyksen kanssa maanosamme vakauden tulevaisuudesta.
Tuli siis puukkojunkkareiden riehunta kysymykseen, vaikka nyt politiikan etumerkein. Puukkojunkkarit olivat 1800-luvulla pienten maatilojen ylimääräistä väkeä, joille juurettomina ei enää löytynyt toimeentuloa omasta konnusta. Syntyi uhoa, väkivaltaa ja ilkeitä tekoja.
Nyt asiat tietenkin ovat toisin. Mutta juurettomuus, tulevaisuuden näköalattomuus ja vieraantuneisuus yhteiskunnasta ovat samasta maaperästä versoneet. Kieroutunut isänmaallisuus ja muukalaiskammo ryydittävät Timo Soinin alulle panemaa käärmekeittoa.
Soini itse viittasi äskettäin näkökohtaan, jota ei ole tarpeeksi pohdittu: perussuomalaisilta puuttuu johtajuus. Jussi Halla-Aho näpräilee omia näppäryyksiään ja seuraa merkillistä mielenlaatuaan, mutta ei näytä suuntaa, ei ainakaan maltillisuuteen, yhteistyöhaluun ja tavanomaiseen poliittiseen käyttäytymiseen. Muita näkyviä tai merkittäviä poliitikkoja ei katraassa näy.
Näytelmä eduskunnassa on kai ohjelmoitu kunnallisvaaleja varten. On otaksuttavaa, että jarrutuskeskustelun tuli palvella vaalimenestystä. Mutta se oli parhaillaan kääntymässä vastakohdakseen. Tolkun ihmiset rupesivat epäröimään tai jopa häpeämään. Puherettelöinnin lopputulema saattaa olla, että persuista yhä vähemmän puhutaan hallituskelpoisena puolueena. Jos näin on, persut ovat pettäneet kannattajakuntansa odotukset. Mikään ei voi muuttua, jos muutosta ei olla mukana tekemässä.
Jarrutuksen myönteinen seuraus voisi olla, että EU:n velkapaketin luonne ymmärretään entistä paremmin. Eduskunnan talousvaliokunnan lausuntoa luetaan kyllä ympäri Eurooppaa. Suomi tai sen jyrkästi EU-kielteinen osa on reagoinut ja se on pantu merkille pääkaupungeissa.
Mutta tämän ajan politiikkaa ei voi harjoittaa antiikin iskulauseilla. Rooman senaatin vanha jäsen Cato saattoi vielä päättää puheenvuoronsa klassiseksi jääneeseen lausahdukseen: ”Muutoin olen sitä mieltä että Karthago on tuhottava!” Mutta Bryssel ei ole Karthago. On hyvä, että valtiopäiväjärjestystä muutetaan niin, että silmitön ja tarkoitukseton jarrutus voidaan keskeyttää.
Ralf Friberg
