-Vuonna 1989 oli niin kylmä, että vaimoni ja minä vuorottelimme Vuorikadulla joulupadan äärellä tunnin kerrallaan, kertoo hankolainen Bror Hjort (80).
Hangon Pelastusarmeijassa viimeisenä kapteenina työskennellyt Kirsti Reponen oli kuullut, että Bror ja Birgitta Hjort tapasivat autella Hangossa siellä täällä, myös seurakunnassa kirkon piirissä, ja niinpä hän oli ”värvännyt” pariskunnan joulupadalle päivystämään.
Pelastusarmeijan Hangon osaston toiminta oli saavuttanut lakikorkeutensa vuosikymmeniä aikaisemmin. Silloin ahkeria ja reippaita pelastusarmeijalaisia oli riittänyt kaikkiin tehtäviin, myös perinteisiin joulunajan ponnistuksiin kuten myyjäisiin, pyhäkoululaisten ja partiolaisten joulujuhliin sekä lukuisiin hengellisiin tilaisuuksiin – sekä tietysti joulupata keräyksen järjestämiseen ja avun jakaminen tarvitseville. Nyt viimeiselle Hangossa järjestetylle joulupatakeräykselle oli pyydetty apuun jo ”siviilejäkin”.
-Kapteeni oli meille hyvin ystävällinen, ja saimme käydä lämmittelemässä siinä vieressä Ratakadulla Pelastusarmeijan keittiössä, jossa meille tarjottiin kuumaa keittoa, Hjort kertoo.
Uskolliset hankolaiset Pelastusarmeijan sotilaat olivat vanhentuneet ja rivit olivat vähitellen harventuneet, eikä nuoria enää tullut mukaan toimintaan kuten ennen. Sota-aikoina ja jälleenrakennusvuosina koettu luja luottamus Jumalaan ja tarve olla yhteydessä häneen väistyi suomalaisessa yhteiskunnassa pikkuhiljaa, kuin huomaamatta, uuden ajan tieltä, kun taloudellisesti paremmat ajat koittivat.
Sama kehityssuunta oli nähtävissä muissakin seurakunnissa, kaikkialla Suomessa. Uuden ajan kiiltävät houkutukset veivät monet mennessään.
Yli 100 vuotta Hangossa
Mutta kerran kiiruhtivat Hangossa kaduilla harmaaseen univormuun pukeutuneet Pelastusarmeijan sotilaat tehtäviinsä eri puolille kaupunkia ja kotikäynneille vanhusten, sairaiden tai alkoholistien luokse tai hengellisiin ulkoilmatilaisuuksiin Gunnarsinrantaan, Kappelisatamaan ja Haagapuistoon. Tai yömajan tehtäviin Bulevardilla.
Univormupukuiset pelastusarmeijalaiset olivat tavanomainen osa Hangon katukuvaa. Myös Pelastusarmeijan Hangon osaston torvisoittokunta ja kitarakuoro näkyivät ja kuuluivat kaupungissa.
Kitarakuorossa oli myös mandoliineja. Mandoliini oli tuohon aikaan varsin suosittu soitin ja sitä oppi soittamaan helpommin kuin kitaraa. Soitto ja laulu onkin aina ollut tärkeä ja tunnusomainen osa Pelastusarmeijan toimintaa. Musiikki houkutteli tilaisuuksiin kuulijoita, ja monille vanhemmille sukupolville on edelleen tuttu tuo laulu, alunperin venäläinen sävelmä, joka alkaa sanoin ”Olen kuullut on kaupunki tuolla…”
Osa kaduilla liikkuvista sotilaista oli kaikille tuttuja hankolaisia, mutta paljon oli joukossa aina myös vieraita kasvoja, sillä Pelastusarmeijan upseerien asemapaikat määrättiin päämajasta käsin. Väki vaihtui. Kun käsky kävi, upseeri lähti eikä siirrosta neuvoteltu. Uusi asemapaikka saattoi olla ulkomaillakin.
Nihkeääkin suhtautumista
Satamakaupunki Hanko oli yksi niistä kaupungeista, joihin Pelastusarmeijan jalkautui Suomessa jo varsin varhaisessa vaiheessa. Alkuaikoina Pelastusarmeijan toiminta kohtasi vastustusta lähes kaikkialla, yhtäällä karkeampaa, toisaalla hienostuneempaa.
Hangossakin ihmiset olivat hetken ennakkoluuloisia. Kaikenlaisia huhuja oli liikkeellä. Venäläiset vallanpitäjät aivan erityisesti suhtautuivat epäluuloisesti kaikenlaisiin ryhmittymiin. Vuosisadan vaihteessa oli voimassa kokoontumiskielto.
Nuoret Pelastusarmeijan lähettämät neitoset Maria Skarp ja Alma Bjugg veivät Hankoon tullessaan passinsa pormestarille, joka suhtautui tulijoihin nihkeästi.
-On aivan turhaa, että te niin kuin itsepäiset lapset yritätte alkaa täällä. Sitä ei kuitenkaan tulla sallimaan, sanoi pormestari.
Mutta olipa Hangossa niitäkin, jotka jo olivat odottaneet tulijoita. Pelastusarmeijan upseereille ovensa avannut rouva Liljeström oli tutustunut Pelastusarmeijan toimintaan Helsingissä, ja tiesi siten mistä oli kysymys. Hangon osasto perustettiin 27.2.1891. Julia Hellberg kirjoitti muistiinpanoissaan: ”Monet juomarit ja irstailijat ovat alkaneet elää uutta, raitista ja kunnollista elämää”.
Rouva Liljeström rakennutti Pelastusarmeijalle oman huoneiston. Sen tuli vihkimään käyttöön Hedvig von Haartman. Mutta paikalle tuli myös poliisi, sillä pormestari oli käskenyt estää ihmisten pääsyn sisälle. Kun sitten pormestari sattui kävelemään siitä ohi, hän hämmästyi kun talo oli täynnä ihmisiä, ja tivasi poliisilta selitystä.
-Niin katsokaas herra pormestari, sotajuoni on ylivoimainen, vastasi poliisi. Ihmiset olivat kiivenneet rukoushuoneeseen sisälle takapihan ikkunasta.
Pelastusarmeijalle oma talo
Vuonna 1913 Hangon osasto rakennutti kaupungin keskustaan Ratakadulle oman, rakennusmestari Gustav Welanderin suunnitteleman suuren talon, jossa oli temppeli ja temppelisalin vieressä keittiö, ja asuintiloja henkilökunnalle. Talon vihki käyttöön Suomen Pelastusarmeijan päällikkö Karl Larsson. Temppeli Hangossa oli silloin täynnä viimeistä sijaa myöten. Työ Hangossa jatkui suosiollisissa merkeissä.
Hedvig von Haartman vieraili usein pienen Hangon osaston luona. Hänellä oli reipas ja mutkaton asenne majoitukseen, hän nukkui ”kodikkaan upseerin asunnon lattialla”. Talonmies Westerholmin keittiön ja kamarin asunnossa, kuuden hengen perheessä puolestaan levitettiin neljälle lapselle joka ilta pukkisängyt keittiön lattialle ja korjattiin aamulla pois.
Hedvig von Haartman ja Mathilda Wrede olivat ystäviä. Kesäisin Hangossa käydessään von Haartman keskusteli kylpylävieraiden kanssa puistossa. Hän oli ammatiltaan ranskan kielen opettaja, joten kielitaidon turvin hän saattoi pitää hengellisiä tilaisuuksia ranskaksi ja evankelioida myös venäläisiä kylpyvieraita. Monet venäläisetkin osasivat siihen siihen aikaan ranskaa.
Hedvig von Haartmanin veli Frans von Haartman oli Hangossa tullivirkailijana. Vaikka veli ei aluksi hyväksynytkään sisarensa hengellistä työtä, hän myöhemmin alkoi kuitenkin ”ymmärtää asiaa” ja kutsui sisarensa usein luokseen samalla kun tämä oli pitämässä hengellisiä tilaisuuksia.
Frans von Haartman tunnetaan Hangossa Villa Maijan ja Villa Elisabethin rakennuttajana. Myöhemmin elämässään Hedvig von Haartman avioitui sveitsiläisen saksankielisen Pelastusarmeijan upseerin Franz von Tavelin kanssa. Tiettävästi hän piti ulkomailla ainakin kerran hengellisen tilaisuuden myös saksaksi.
Hedvig von Haartman, kuten muutkin Pelastusarmeijan johtajistoon kuuluvat, tunsivat hyvin vankiloissa kristillistä työtä tehneen Matilda Wreden. Hän oli Pelastusarmeijan ensimmäisten johtajien läheinen ystävä ja harras uskovainen. Kerran jouluaattona hän jopa viipyi vankilassa koko aattoyön yksin sellissä rohkaisten näin vankeja myötätuntoisella läsnäolollaan. Myös Matilda Wrede kävi Hangossa, ja jopa myi joskus kylpylävieraille Pelastusarmeijan Sotahuuto-lehteä, jonka myyminen oli Pelastusarmeijan upseereilta kielletty.
Pyhäkoululaisia ja partiolaisia
Suomen itsenäistymisen jälkeen Pelastusarmeijan toiminta kautta maan kehittyi edelleen, niin myös Hangossa. Ulkoilmakokouksia pidettiin usein; Gunnarsinrannassa, Kappelisatamassa ja Haagapuistossa. Järjestöön suhtauduttiin nyt suopeasti, vaikka pilkkaajiakin oli.
Monet iäkkäämmät hankolaiset muistavat yhä Pelastusarmeijan pyhäkoulun. Parhaimpina aikoina pyhäkoulussa oli jopa 60 lasta. Lapset jaettiin ”komppanioiksi”. Pienimmille oli huoneistossa jopa hiekkalaatikko ja hiekkalaatikkotätinä Rakel Backman. Muita johtajia olivat Iri Finnberg, Anna Rönblad ja Blonda Bäckman. Keittiön puolella hääräsi usein Göta Vesterberg.
Myös partiolippukunta oli tärkeä osa Pelastusarmeijan lasten ja nuorten työtä. Partiotoimintaa veti Ragnar Åberg. Ryhmänjohtajina toimivat Svea Kairenius, Aldi Westerholm ja Ulla Lundmark.
Talonmiehen tytär Linnea Westerholm muisteli taannoin, kuinka paljon työtä talossa aina oli. Rakennus oli aluksi puulämmitteinen. Kun talvisota alkoi vuonna 1939 ja monet hankolaiset lähtivät Hangosta veneillä pakoon saaristoon, oli talonmiehen poika Ragnar Westerholm kysynyt, että minne lähdetään turvaan? Isä Einar Westerholm oli silloin vastannut, että parempaa turvapaikkaa ei olekaan kuin Pelastusarmeijan talo. Keskellä kaupunkia Ratakadulla sijaitseva Pelastusarmeijan talo selvisikin sotavuosista, vaikka noin 80 prosenttia Hangon rakennuksista tuhoutui joko osittain tai kokonaan. Partiolaiset sen sijaan ristivät kätensä tavaroista tyhjennetyssä huoneessa, rukoilivat ja kiittivät onnellisista ja valoisista vuosista, jotka olivat saaneet Hangossa elää.
Sodan jälkeen
Kesällä vuonna 1942 brigadööri Astrid Malmberg sai tehtäväkseen käynnistää Pelastusarmeijan toiminnan Hangossa uudelleen. Myös Kotiliitto, jonka majuri Frida Dahlbom oli perustanut jo vuonna 1926, jatkoi toimintaansa.
-Siinä oli nainen, jolla pysyi kaikki langat käsissään, ihasteli kerran Ulla Lundmark, josta tuli myöhempinä vuosina Dahlbomin työn jatkaja Hangon Pelastusarmeijan Kotiliiton vetäjänä. Kotiliitto oli viimeinen toiminto, jota Pelastusarmeijan talossa Hangossa ylläpidettiin loppuun asti.
Pelastusarmeijan yömaja oli 1940-luvun lopulla Bulevardilla. Sotavuosien jälkeen Suomessa, etenkin kaupungeissa, oli paljon kodittomia miehiä. Pelastusarmeija pyrki osaltaan helpottamaan tilannetta. Majoitus Hangossa muistutti järjestelyiltään varuskuntien tupia: kerrossänkyä, kapeita kaappeja sänkyjen vieressä, pöytä keskellä huonetta.
Helsingissä, jossa hätä oli paljon suurempi ja miehet majoitettiin pakkasöiksi pommisuojiin, katulähetystyön aloitti Arvid von Martens, joka oli toiminut myös Pelastusarmeijan upseerina. Kautta maan oli Pelastusarmeija ahkerasti työssä ja toimessa sotien jälkeen.
Hyvästi Ratakatu 4
Pelastusarmeijan Hangon osaston kunniakas, yli 100 vuotta kestänyt elinkaari päättyi toiminnan lopulliseen hiljenemiseen vuonna 1992. Tilat myytiin. Muutamat jäljelle jääneet sotilaat laittoivat bonetit laukuissaan hyllylle ja univormut naftaliiniin. Toki he edelleen pitivät yhteyttä ja hankolaisille tuttuina henkilöinä näkyivät katukuvassa.
Pelastusarmeijan tunnuksen punainen väri muistuttaa Jeesuksen verestä, joka vuodatettiin Golgatalla, jotta jokaisella ihmisellä olisi pääsy syntien anteeksisaamiseen ja iankaikkiseen elämään. Keltainen muistuttaa Pyhän Hengen tulesta. Tunnukseen kuuluva sininen puolestaan symboloi puhtautta.
Viimeinen Pelastusarmeijan Hangon osaston sotilas siirtyi ajasta iäisyyteen vuosi sitten joulukuun lopussa 95-vuotiaana, vain muutama päivä ennen syntymäpäiväänsä. Sama tyttö, joka kerran iloisena ja ylpeänä johti partiolaisten joukkoa keväisessä auringonpaisteessa mäkeä ylös Hangon kirkkoon, koko kirkon täyttävän joukon etunenässä partiolaisten prikaatinlippu liehuen, sinnitteli vielä viimeisinä vuosinaan tuota mäkeä yksin ylös rollaattorilla sunnuntaisin, osallistuakseen jumalanpalvelukseen. Tai helpompaa reittiä pientä hiekkatietä pitkin – jos se ei ollut jäässä – suoraan senioritalosta vesitornin ohi kirkkoon.
Hän ei mennyt koskaan naimisiin eikä saanut lapsia, mutta hän teki pitkän elämäntyönsä lasten ja nuorten keskellä, oman päivätyönsä ohella. Hän oli ystäväni, ja pani minut lupaamaan, että en kirjoita hänestä muistokirjoitusta. En kirjoittanut. ”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.” (Fil. 1:21)
Johanna Sirén-Kaplas
Lähdekirjallisuus:
Ekström Birgitta, Sihtola Lena, ”Maailman valo – Hangon hengellisen elämän ilmaisumuotoja”. Hangon museon julkaisusarja nro 11.
Gulin, Helmi, 1951, ”Palava sielu”, Kirjapaja.
Nieminen, Hilkka, 1989, ”Pelastussotaa Suomessa 1889-1989”, WSOY.
Ståhlberg, Esther, 1949, ”Mathilda Wrede, WSOY.
